Ridiculous me, myself & I

Olenko mä vaan naurettava, mutta miksi muhun vaikuttaa, että mun ystävä on vittuuntunut ja musta tulee heti alakulonen? Ja se, että se ystävä ei jaksa olla mulle ystävällinen, sen takia, että se on vittuuntunu ja heti luulen, että se on mulle vihanen?
Sellanen olo mulla on.

Aloin muutenkin miettimään itseäni ja sitä, kuinka naurettava mä oikeesti olenkaan.
Just toi, et jos joku ei joskus jaksa olla ystävällinen, niin ajattelen heti, että mitä mä olen tehnyt väärin. Mietin pääni puhki, että missä on menny vikaan. Ja vaikka mietin ja mietin ja päädyn siihen, että mä en omasta mielestäni ole tehnyt mitään väärin, niin alan heti miettimään, että mistä se sitten on vihanen. Ja mietin kaikkia vaihtoehtoja. Sanoja. Tekoja. Ilmeitä.

Mä olen naurettavan seuranhakuinen myös, jos oikeesti tykkään ihmisestä. Ainakin joskus. Saatan häiritä sitä ihmistä niinki paljon, että sillä menee järki. Tai ainakin musta tuntuu, että näillä tämmösillä menee. Mä en ehkä itse välttämättä jaksais tällästä piirrettä ihmisessä, miksi mä siis teen niin? Koska mä kaipaan todella usein juttuseuraa ja mulla harvoin sellasta on.
Onnekseni mä olen onnistunut poistamaan tuon piirteen itsestäni lähes kokonaan, koska en halua menettää ihmisiä ympäriltäni.

Naurettavaa on sekin, että mä pidän kahdesta ihmisestä sillä tietyllä tavalla. Enkä mä tiedä kummasta pidän enemmän.
Toista mä näen suhteellisen usein ja meillä synkkaa tosi hyvin. Meillä on hauskaa, enkä mä oikeestaan edes muista tilannetta, eräitä vanhoja juttuja lukuunottamatta, millon mulla ei ois ollu niin hauskaa sen kanssa. Nykyään kaipaan sen seuraa todella paljon.
Toista mä en sitten näekään niin usein ja jos näen, niin yleensä vaan vilaukselta. Eli en voi periaattessa edes sanoa sitä mun kaveriksi, koska en vietä sen kanssa aikaa. Mä kuitenkin ajattelen sitä todella usein, ehkä pelottavankin usein. Jutellaan kuitenkin suhteellisen paljon erinäisistä asioista sillon kun nähdään, jos ehditään. Eikä me koskaan nähdä sillain, että oltais kahdestaan.
Mä viihdyn niin hyvin molempien seurassa, mutta ongelma taitaa kuitenkin olla se, että mulla ei taida olla saumaa kumpaankaan.
Oon miettinyt myös sitä vaihtoehtoa, että ehkä en pidäkkään kummastakaan muuna kuin kaverina. Että mä olen vaan tunteeton paska, joka ei osaa välittää kenestäkään tosissaan. Tai kyllä, mä välitän ihmisistä tosissani, mutta tarkoitan nyt, että en osaa välittää ihmisistä tosissani romanttisessa mielessä.
Mä en oikein tiedä mun tunteista nyt mitään. Ja mua pelottaa. Jos toi onkin totta? Osaanko mä rakastaa?

Ehkä mä olen vain naurettava...

Alkoholi

Tiedättekö miltä tuntuu, kun on herännyt aamulla seittemän aikoihin töihin, ollu töissä 3,5 tuntia, sitten tullut kotiin juhlimaan joulua, käynyt vierailulla sukulaisilla, syönyt jouluaterian, nukkunut ehkä joku 1,5 tuntia? Siinä vaiheessa väsyttää? Kyllä.
No se on hienoa, koska sitten piti vielä lähteä baariin juhlimaan joulua ystävien kanssa. Kun sitten baarista pääsi pois, ei huvittanut mennä kotiin (johtunee siitä, että mulla oli todella kivaa ja olin todella todella todella humalassa), joten menin ystävälleni Joonalle kylään. Aluksi Maijun piti tulla mukaan, mutta hän feidasi todella nätisti, tietyistä syistä, joista en nyt välttämättä ehkä puhu. (tähän kuuluu hymiö, mutta en käytä niitä täällä) Katselimme sitten Joonan kanssa leffoja ja loppujen lopuksi kello olikin jo kahdeksan aamulla. Jee, eli ollaan todella väsyneitä jo tässä vaiheessa.
Sen jälkeen nukuttiin enintään 4 tuntia ja sen jälkeen minä sitten puuhailin kaikenlaista Joonalla, kun itse Joona kärsi krapulaa sängyllään.
Kotiin päästyäni olen suoraan koneella ja tässä sitten kököttänyt ajatellen, että ihana päästä aikasin nukkumaan, kunnes rakas serkkuni houkuttelee minut jälleen dokaamaan. Loistavaa. Sitten kun joskus jotenkin päädyn kotiin tänään tai huomenna, minä nukun tasan niin kauan kun haluan!

Pointti oli siis, eli lyhyesti: Olen todella väsynyt ja menossa tänään juomaan alkoholipitoisia juomia jälleen kerran.

Sekavaa.

Joulun odotusta

Istuin tänään pankissa ja kuuntelin kolmen ihmisen keskustelua siitä, kuinka pankin työntekijät on röyhkeitä, kun ne vaan istuu siellä tietokoneen ääressä, eikä kutsu asiakkaita sinne.
Hyvät ihmiset, hekin ovat ihmisiä, jotka ovat töissä ja tekevät siinä koneella töitä. Silloin ei yleensä kutsuta siihen asiakasta häiritsemään, jos on siinä vielä jotakin kesken.
Menin sinne pankkiin ja otin vuoronumeron. Seisoin hetken paikoillani ja katsoin, että monta ihmistä mun edessä on. Noh, siinä oli semmoset mukavat 20 ihmistä. Olin sillain, että ei jumalauta, täs menee koko päivä. Varsinkin kun ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin ei tapahtunut mitään. Kyllästyin seisomiseen ja näin vapaan istumapaikan, joten laskin takamukseni siihen ja samalla alkaa järjetön piippaus kun jokaiselle asiakaspisteelle kutsutaan asiakas. Alle minuutin aikana ehdittiin kutsua ainakin 7 ihmistä. Ja sama meininki jatkui noin kahden minuutin päästä. Ei mennyt kuin 10 minuuttia ja itse kävelin pankista ulos tyytyväisenä 261 euroa rikkaampana.
Köyhdyin kyllä saman tien kun piti joululahjoja ostaa.

Mä en tänä vuonna oikein pidä joulusta. Tai pidän, mutta en yhtään sen odottamisesta. Kauhee stressi koko ajan noista lahjoista sun muuta. Eikä mulla oikein ole minkäänlaista joulufiilistä. Ei tunnu siltä, että ylihuomenna olis joulu. Varsinkaan kun oon sillon vielä töissäkin. Pyysin sen vuoron kyllä ja olen iloinen, että sain sen.
Tosiaan, olin joululahjoja ostelemassa tänään Janen kanssa. Kirosin kaupoissa sitä tungosta ja sitä stressiä siitä mitä kukin haluaa. Sain kaikki lahjat ostettua, paitsi mummun. Sen ostan varmaankin lidlistä, töistä. Jos on vielä jäljellä niitä mitä ajattelin.

Mun päivän pelasti kyllä kokonaan yks vakioasiakkaista. Istuttiin Janen kanssa Kampissa siinä Lidlin edessä olevilla portailla ja Jane kävi läpi mun kuitteja ja mä vaan istuin siinä. Sitten siitä Janen takaa menee tää vakioasiakas, joka sattuu olemaan myös yks mun lempiasiakkaista, ja sitten se kattoo mua ja heiluttaa kättään ja sanoo "moi lidlityttö". Mä sain aivan järkyttävän aww-kohtauksen. Ja kun se mies on kaiken lisäks tosi hyvännäkönen ja sulonen. Aina kun näen sen töissä, mulle tulee heti hymy huuleen. En tiedä yhtään miksi. Aww~ ♥

Ihastumisia, ihastumisia

Mä oon nyt voinut suhteellisen hyvin. Mulla on ollu hyvä mieli. Oon jopa kävelly hymyssä suin kaupungilla ja muutenkin.
Tää mun ahistava kausi johtui varmaankin siitä, että mulla oikeesti oli iha niin huonossa kunnossa, että se rupes käymään itsetunnon päälle. Enkä ihan oikeesti pystyny liikkumaankaan niin ku halusin. Oli karseeta kun yritti suoristaa kättä, ni ei saanu sitä suoraks sen takia ku käsitaipeessa oli ihottumaa. Se ei kovin kivalta tuntunu. Töissäkin vähän nihkee olla ku kuitenki pitää liikkua suhteellisen paljon, vaikka istuiski vaan kassalla.

Mä olen just saanut tän viikon kirjotuksen alotettua ja sitte iskä alkaa poraa ja en kuule edes musiikkia, saati sitten omia ajatuksia, great!

Mä olen pahoillani ihmiset, jos oon ollut jotenkin etäinen tai jotain. Tai jos tuntuu siltä, etten välittäis. Kyllä mä välitän, mutta musta tuntuu, että te ette välitä. Mä en haluais ajatella niin, mutta en mä voi sille mitään.

Vaikka mä olenkin voinut suhteellisen hyvin lähiaikoina, niin silti mulla tulee aina välillä semmosia kauheita ahistuskohtauksia, kun rupeen miettii asioita liikaa. Mietin liikaa tiettyjä ihmisiä, niiden tekoja, sanoja. Sitten mä joko ahdistun niin paljon, että meen täysin omiin maailmoihin tai rupeen itkemään.

"Nää seinät kaatuu mun päälle, tääl on liian vähän tilaa.
Mua ahdistaa, enkä mä kestä tätä olotilaa.
Älä pilaa mun elämää, älä pilaa tätä kaikkee.
Mä hajotan kaiken ympäriltä, olo on niin vaikee.
En pysty syömään, en pysty ajattelemaan.
En pysty keskittyyn mihinkään, enkä tee mitään.
Mä pidän kännykkää kädessä, numerot edessä.
Muistuttaa mua susta, en kestä tätä ahdistusta. "
@junkmail - Kaiken sen jälkeen

Ihastuminen on ihan tyhmää. Tai siis onhan se ala-asteel kivaa ku voi kuiskutella salaa ja vilkuilla salaa, se on semmosta sulosta teineilyä. Ala-asteella ihastutaan sen ihastumisentunteen takia, koska se tuntu niin kivalta.
Mutta ihastuppa tässä iässä. Et sä voi enää vilkuilla salaa, ilman riskiä, että se ihastus huomais. Eikä se enää tässä iässä oo hauskaakaan. Yrität koko ajan sen eleistä katsoa vastaisko se sun tunteisiin samoin. Sitten tulee se et jos se tekee tai sanoo jotain, mikä ehkä saattais viitata siihen, että sillä on kanssa tunteita, niin sitten sitä pähkäilee koko ajan, että oiskohan se nyt ihastunu muhun. Mitäköhän toi nyt tarkotti? Miks se silitti mun päätä? Miks se sano noin?
Ja sitten jos sitä ei uskalla sanoa tälle ihastukselle mitään sun tunteistas, niin ihmiset sanoo sulle, että oot luuseri. Ja mä olen sitten luuseri.

Mun eno on pitänyt mua lesbona. Mä olen kuulemma sanonut niin. Mä en tiedä kauan se on mua lesbona pitänyt, mutta missään vaiheessa en ole ollut täysin lesbo, vaikka tytön kanssa seurustelinkin. Enkä mä muista missään vaiheessa sanoneeni, että olisin lesbo.
Mä olen bi-seksuaali, enemmän hetero. Tällä hetkellä mua ei kiinnosta yhtään naiset, ei niin yhtään. Ei sillä, että naisissa mitään vikaa ois, mutta jotenkin mulla vaan kiinnostus loppu viimesimmän eron jälkee. Mutta kyllä mä kuitenkin ainakin toistaseks lasken itseni bi-seksuaaliks. Katsotaan sitten parin vuoden päästä kiinnostaako vielä sillonkaan, niin ehkä mä sitten voin laskea itseni heteroks. Ei sillä, että mä nyt väkisin haluisin olla bi.
Mutta mä vaan tarvitsen nyt miestä. Pidän kuitenkin silmät auki.

Nyt mä ryhdyn taas dokaamaan. Pakko saada humalatila ennen baariin menoa, koska tilillä on ruhtinaalliset 77senttiä. Ja käteistä 30euroa, mutta sillä pitäis pärjätä torstaihin asti. Pirun pankkien lakko.

Pitänee tuo koirakin käyttää ulkona.

Unohdettu

Aloitin nyt blogin ja ajattelin ainakin kerran viikossa kirjotella.
Ja olen kovin pahoillani blogin tökeröstä ulkoasusta, koitan parannella sitä, kunhan taas jaksan.

Mun elämä on todella sekaisin nyt.
Itken töissä, tietämättä syytä. Yritän olla vahva, kuljen pää pystyssä, hymyilen asiakkaille ja kun pääsen varastoon ja olen katsastanu ettei siellä ole ketään, pillahdan itkuun. Joskus siellä saattaa olla Maiju, joka sitten tulee ja halaa mua ja mua alkaa itkettämään vaan enemmän.
Mua pelottaa olla kassalla, muiden arvosteltavana. Istun siinä ja vaikka pitäisi katsoa ihmisiä silmiin, mä en pysty siihen. Hymyilen pikaisen hymyn ja lappaan tuotteet skannerista ja sanon ystävällisesti summan ja odotan asiakkaan maksavan ja kiitän. Siinä se ja tuon muutaman minuutin aikana se asiakas, mukava tai ei, ehtii arvostella mut niin tarkkaan, että mua alkaa ahdistamaan. Minä kun en ole mikään maailman kauneimmasta päästä varsinkaan tulehtuneine ihoineni.

Maijusta on tullu mulle nyt todella tärkeä ihminen, koska se on ainut, joka mua auttaa ja tukee tällä hetkellä.
Mulla on ollut todella yksinäinen olo nyt monen kuukauden ajan, johtuen siitä, että mä en ole jaksanut ottaa kehenkään yhteyttä ja tuntuu, ettei kellään tunnu olevan ikävä mua, koska ei oo kenestäkään kuulunut mitään. Miksi mun pitää olla aina se joka ottaa ensin yhteyttä? Miksi mun pitäis nähdä se vaiva, jos kukaan muukaan ei näe sitä vaivaa mun takia?

Mun pitäis varata aika psykiatrille, taas. Tarviin hermolomaa. En mä voi käydä töissä, jos mua itkettää joka hetki. Musta tuntuu, että mulla hajoaa pää.
Mun pitäis etsiä oma kämppä. Mä en kestä olla täällä, äitin kanssa. Äiti repii mut kappaleiks ja mua ei enää oo kohta. Eikä se edes itse tajua, että se on osasyyllinen tähän hermoromahdukseen. Hän on itse neiti täydellisyys.

Sain eilen kuulla, että mä kuulemma puhun suoraan. Mä en ole itse ennen sitä tajunnut, mutta nyt kun mietin, niin kyllä mä aika suoraan puhun, pelkäämättä muiden reaktiota. On toki poikkeuksia, jotkut asiat ei vaan oo niin helppoja. Mutta suurimmaks osaks mä kyllä puhun melko suoraan. Meinasin tässä blogissakin puhua melko suoraan ihmisistä, ilman nimiä kylläkin, jos asia on niin sanotusti loukkaava.

Vaikka inhoankin ihmisten loukkaamista, niin onnistun sitäkin tekemään, vahingossa tietenkin.
Yhtä ihmistä mun mielestä on kyllä kiva loukata, koska mä ennen pidin ihan mielettömästi tästä ihmisestä, mutta tapahtumien jälkeen tästä ihmisestä on tullut kamalan ilkeä mua kohtaan ja mä esitän, että joo ollaan tosi hyvii kavereita vielä. Oikeasti mun tekis mieli vaan kuristaa ja piestä tää ihminen maan rakoon. Mä en kestä sen seurassa hetkeäkään ilman, että mun tekis mieli hakata se. Ehkä tääkin tilanne on osasyyllinen mun hermoromahdukseen, who knows?

Mut tosiasia on se, että mä en tajua mun elämästä oikeestaan mitään tällä hetkellä. Kävelen lenkillä näkemättä eteeni, sumua. Yhtäkkiä havahdun ja mietin, missä mä olen? Miksi mä olen?

Mulla on niin jätetty olo. Mä en kestä sitä, että mut jätetään ja jätetään ja jätetään. Kerta toisensa jälkeen jätetään. Musta tuntuu, että kaikki on jättänyt mut. Unohtanut mut. Unohdettu.
Mä tarvisin sen jonkun, joka pitää musta sellasena kun mä olen. Joka jaksais mua päivästä toiseen, siitä huolimatta, että mä olen patalaiska paskiainen ja kaikenlisäks vielä tosi ruma ja ihottumainen. Tosi lottovoitto jee! Kuka mut haluais?
Sitä mä koitan selvittää.