Ridiculous me, myself & I

Olenko mä vaan naurettava, mutta miksi muhun vaikuttaa, että mun ystävä on vittuuntunut ja musta tulee heti alakulonen? Ja se, että se ystävä ei jaksa olla mulle ystävällinen, sen takia, että se on vittuuntunu ja heti luulen, että se on mulle vihanen?
Sellanen olo mulla on.

Aloin muutenkin miettimään itseäni ja sitä, kuinka naurettava mä oikeesti olenkaan.
Just toi, et jos joku ei joskus jaksa olla ystävällinen, niin ajattelen heti, että mitä mä olen tehnyt väärin. Mietin pääni puhki, että missä on menny vikaan. Ja vaikka mietin ja mietin ja päädyn siihen, että mä en omasta mielestäni ole tehnyt mitään väärin, niin alan heti miettimään, että mistä se sitten on vihanen. Ja mietin kaikkia vaihtoehtoja. Sanoja. Tekoja. Ilmeitä.

Mä olen naurettavan seuranhakuinen myös, jos oikeesti tykkään ihmisestä. Ainakin joskus. Saatan häiritä sitä ihmistä niinki paljon, että sillä menee järki. Tai ainakin musta tuntuu, että näillä tämmösillä menee. Mä en ehkä itse välttämättä jaksais tällästä piirrettä ihmisessä, miksi mä siis teen niin? Koska mä kaipaan todella usein juttuseuraa ja mulla harvoin sellasta on.
Onnekseni mä olen onnistunut poistamaan tuon piirteen itsestäni lähes kokonaan, koska en halua menettää ihmisiä ympäriltäni.

Naurettavaa on sekin, että mä pidän kahdesta ihmisestä sillä tietyllä tavalla. Enkä mä tiedä kummasta pidän enemmän.
Toista mä näen suhteellisen usein ja meillä synkkaa tosi hyvin. Meillä on hauskaa, enkä mä oikeestaan edes muista tilannetta, eräitä vanhoja juttuja lukuunottamatta, millon mulla ei ois ollu niin hauskaa sen kanssa. Nykyään kaipaan sen seuraa todella paljon.
Toista mä en sitten näekään niin usein ja jos näen, niin yleensä vaan vilaukselta. Eli en voi periaattessa edes sanoa sitä mun kaveriksi, koska en vietä sen kanssa aikaa. Mä kuitenkin ajattelen sitä todella usein, ehkä pelottavankin usein. Jutellaan kuitenkin suhteellisen paljon erinäisistä asioista sillon kun nähdään, jos ehditään. Eikä me koskaan nähdä sillain, että oltais kahdestaan.
Mä viihdyn niin hyvin molempien seurassa, mutta ongelma taitaa kuitenkin olla se, että mulla ei taida olla saumaa kumpaankaan.
Oon miettinyt myös sitä vaihtoehtoa, että ehkä en pidäkkään kummastakaan muuna kuin kaverina. Että mä olen vaan tunteeton paska, joka ei osaa välittää kenestäkään tosissaan. Tai kyllä, mä välitän ihmisistä tosissani, mutta tarkoitan nyt, että en osaa välittää ihmisistä tosissani romanttisessa mielessä.
Mä en oikein tiedä mun tunteista nyt mitään. Ja mua pelottaa. Jos toi onkin totta? Osaanko mä rakastaa?

Ehkä mä olen vain naurettava...