Unohdettu

Aloitin nyt blogin ja ajattelin ainakin kerran viikossa kirjotella.
Ja olen kovin pahoillani blogin tökeröstä ulkoasusta, koitan parannella sitä, kunhan taas jaksan.

Mun elämä on todella sekaisin nyt.
Itken töissä, tietämättä syytä. Yritän olla vahva, kuljen pää pystyssä, hymyilen asiakkaille ja kun pääsen varastoon ja olen katsastanu ettei siellä ole ketään, pillahdan itkuun. Joskus siellä saattaa olla Maiju, joka sitten tulee ja halaa mua ja mua alkaa itkettämään vaan enemmän.
Mua pelottaa olla kassalla, muiden arvosteltavana. Istun siinä ja vaikka pitäisi katsoa ihmisiä silmiin, mä en pysty siihen. Hymyilen pikaisen hymyn ja lappaan tuotteet skannerista ja sanon ystävällisesti summan ja odotan asiakkaan maksavan ja kiitän. Siinä se ja tuon muutaman minuutin aikana se asiakas, mukava tai ei, ehtii arvostella mut niin tarkkaan, että mua alkaa ahdistamaan. Minä kun en ole mikään maailman kauneimmasta päästä varsinkaan tulehtuneine ihoineni.

Maijusta on tullu mulle nyt todella tärkeä ihminen, koska se on ainut, joka mua auttaa ja tukee tällä hetkellä.
Mulla on ollut todella yksinäinen olo nyt monen kuukauden ajan, johtuen siitä, että mä en ole jaksanut ottaa kehenkään yhteyttä ja tuntuu, ettei kellään tunnu olevan ikävä mua, koska ei oo kenestäkään kuulunut mitään. Miksi mun pitää olla aina se joka ottaa ensin yhteyttä? Miksi mun pitäis nähdä se vaiva, jos kukaan muukaan ei näe sitä vaivaa mun takia?

Mun pitäis varata aika psykiatrille, taas. Tarviin hermolomaa. En mä voi käydä töissä, jos mua itkettää joka hetki. Musta tuntuu, että mulla hajoaa pää.
Mun pitäis etsiä oma kämppä. Mä en kestä olla täällä, äitin kanssa. Äiti repii mut kappaleiks ja mua ei enää oo kohta. Eikä se edes itse tajua, että se on osasyyllinen tähän hermoromahdukseen. Hän on itse neiti täydellisyys.

Sain eilen kuulla, että mä kuulemma puhun suoraan. Mä en ole itse ennen sitä tajunnut, mutta nyt kun mietin, niin kyllä mä aika suoraan puhun, pelkäämättä muiden reaktiota. On toki poikkeuksia, jotkut asiat ei vaan oo niin helppoja. Mutta suurimmaks osaks mä kyllä puhun melko suoraan. Meinasin tässä blogissakin puhua melko suoraan ihmisistä, ilman nimiä kylläkin, jos asia on niin sanotusti loukkaava.

Vaikka inhoankin ihmisten loukkaamista, niin onnistun sitäkin tekemään, vahingossa tietenkin.
Yhtä ihmistä mun mielestä on kyllä kiva loukata, koska mä ennen pidin ihan mielettömästi tästä ihmisestä, mutta tapahtumien jälkeen tästä ihmisestä on tullut kamalan ilkeä mua kohtaan ja mä esitän, että joo ollaan tosi hyvii kavereita vielä. Oikeasti mun tekis mieli vaan kuristaa ja piestä tää ihminen maan rakoon. Mä en kestä sen seurassa hetkeäkään ilman, että mun tekis mieli hakata se. Ehkä tääkin tilanne on osasyyllinen mun hermoromahdukseen, who knows?

Mut tosiasia on se, että mä en tajua mun elämästä oikeestaan mitään tällä hetkellä. Kävelen lenkillä näkemättä eteeni, sumua. Yhtäkkiä havahdun ja mietin, missä mä olen? Miksi mä olen?

Mulla on niin jätetty olo. Mä en kestä sitä, että mut jätetään ja jätetään ja jätetään. Kerta toisensa jälkeen jätetään. Musta tuntuu, että kaikki on jättänyt mut. Unohtanut mut. Unohdettu.
Mä tarvisin sen jonkun, joka pitää musta sellasena kun mä olen. Joka jaksais mua päivästä toiseen, siitä huolimatta, että mä olen patalaiska paskiainen ja kaikenlisäks vielä tosi ruma ja ihottumainen. Tosi lottovoitto jee! Kuka mut haluais?
Sitä mä koitan selvittää.